Kuva suomalaisesta itsemurhasta avautui minulle 2000-luvun puolivälissä, kun nuorena psykologina työskentelin itsemurhan tehneiden omaisten kuntoutuskurssien ohjaajana. Kohtasin läheisensä menettäneitä ihmisiä, jotka kamppailivat ahdistuksen, vihan, syyllisyyden ja surun keskellä. Kuulin kymmeniä tarinoita, joista jokainen oli ainutlaatuinen, mutta joissa kaikissa yhden ihmisen elämä oli päätynyt itsemurhaan.
Silti juuri samassa työssä omaisten parissa olen saanut kenties vaikuttavimmat kokemukseni ihmisten kyvystä selviytyä. Näin, miten ihmiset antoivat ja saivat tukea, miten puhuminen ja kokemusten jakaminen auttoivat hiljalleen purkamaan tuskaa. Miten lamaannuksen keskelle löytyi toivoa. Äärimmäisen vaikeidenkin kokemusten jälkeen voi löytyä tie hyvään ja arvokkaaseen elämään, vaikka suru kulkisi mukana loppuelämän.
Silloisen työni kautta sain myös tietoa itsemurhien ehkäisytyöstä. Opin, että Suomessa toteutettiin vuosina 1986–1996 valtakunnallinen itsemurhien ehkäisyprojekti. Projektin aikana itsemurhien määrä kääntyi laskuun, mitä voi pitää valtavana saavutuksena. Minulle tämä on vahva osoitus siitä, että yhteiskunnallisilla toimilla voidaan vähentää inhimillistä kärsimystä ja ratkaista sosiaalisia ongelmia, kun työtä tehdään koko yhteiskunnan tasolla suunnitelmallisesti ja monin eri keinoin.
Vaikka itsemurhat ovat vähentyneet 2000-luvulla, kansainvälisessä vertailussa Suomen itsemurhaluvut ovat edelleen korkeat. Joka vuosi noin 800 ihmistä päättää oman elämänsä. Omaisia, joiden elämään läheisen itsemurha radikaalilla tavalla vaikuttaa, on moninkertainen määrä. Suunnitelmalliselle itsemurhien ehkäisytyölle on tarvetta edelleen.
Jätin 10. lokakuuta kaupunginvaltuustossa aloitteen, että Helsingissä käynnistettäisiin itsemurhien ehkäisyohjelma. Mahdollisia itsemurhien ehkäisyn toimenpiteitä voisivat, Suomen Mielenterveysseuran ehdotuksia mukaillen, olla esimerkiksi seuraavat:
- Vahvistetaan mielenterveys- ja päihdepalveluita ja parannetaan nopeaa hoitoon pääsyä. Erityisesti vahvistetaan nuorten matalan kynnyksen mielenterveyspalveluita.
- Vahvistetaan itsemurhien ehkäisyn kannalta keskeisten ammattiryhmien kuten opettajien, nuoriso-ohjaajien, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten ja esimiesten valmiuksia tunnistaa itsemurhavaarassa olevia henkilöitä ja toimia itsemurhien ehkäisemiseksi.
- Selvitetään itsemurhaa yrittäneiden hoitopolut ja huolehditaan, että itsemurhayrityksen jälkeen hoitoon pääsee sujuvasti ja tarjottu apu on riittävää.
- Varmistetaan itsemurhan tehneiden läheisten saama tuki ja ohjaus avun piiriin.
- Hyödynnetään tutkimustietoa siitä, millaisiin ryhmiin kuuluvat ja millaisissa elämäntilanteessa olevat ihmiset kuuluvat riskiryhmiin itsemurhan suhteen, ja kehitetään interventiomalleja näiden ihmisten auttamiseksi.
- Lisätään tiedotuskampanjoiden avulla kaupunkilaisten tietoisuutta itsemurhien ehkäisystä ja valmiuksia vaikeiden asioiden puheeksi ottamiseen ja avun hakemiseen.
Psykologin näkökulmasta itsemurhien ehkäisytyö on ennen kaikkea inhimillistä kohtaamista: luottamuksen rakentamista, sietämättömien tunteiden vastaanottamista, uskaltautumista niille ihmisyyden alueille, joilla elämä näyttäytyy raadollisimmillaan eikä mikään ole varmaa, mutta silti kykyä ylläpitää toivoa ja uskoa elämään. Toisaalta elämään vaikuttavat lukemattomat tekijät, joita kaikkia emme voi hallita. Yksittäisen itsemurhan kohdalla omaiset usein joutuvat hyväksymään sen, että enempää ei olisi voinut juuri siinä tilanteessa tehdä.
Yhteiskunnan tasolla itsemurhien ehkäisemiseksi voidaan joka tapauksessa tehdä paljon. Viime kädessä ratkaisevaa voi olla kuulluksi tulemisen tunne yksittäisen lääkärin tai psykologin vastaanotolla. Silti esimerkiksi mielenterveyspalveluiden järjestämisellä voidaan vaikuttaa paljon siihen, miten ihmiset pääsevät avun piiriin, miten hoidon puitteet sallivat kiireettömän kohtaamisen ja miten eri alojen ammattilaiset osaavat toimia itsemurhavaarassa olevien ihmisten kanssa.
Aiemmat kokemukset osoittavat kiistatta, että yhteiskunnan tason toimenpiteillä on vaikutusta itsemurhien määrään. Siksi on otettava poliittinen vastuu siitä, että niiden vähentämiseksi ryhdytään systemaattisiin toimiin.
Anna Vuorjoki